Olen Ilta-Sanomista seurannut kuinka 7-vuotias Bana-tyttö twiittaa elämästään Aleppon pommitusten keskeltä. Maanantaina luin ehkä viimeisen tytön laittaman päivityksen facebookista.
Myöhemmin tällä viikolla ilokseni sain viestin että tyttö pikkuveljineen on ehkä kuitenkin selvinnyt tuosta pommituksesta , mutta on menettänyt kotinsa. Ensin itkin surusta, sitten ilosta.
Ajatukseni palaavat päivittäin tuon tytön luokse sodan keskelle Aleppoon.
Uskon että kaikki me myötäelämme näiden Syyrian lasten mukana epäinhimillisissä kärsimyksissä .
Itselleni tämä tuo mieleen äitini kertomuksen evakkoajasta jotka hän koki.
Marraskuun lopussa vuonna -39 äitini oli 8-vuotias alakoululainen Karjalan Muolaan Kyyrölän kylästä. äitini odotti kovasti koulun joulujuhlia ja joululomaa. Juhliin oli jo esityksiäkin harjoiteltu ja jouluunkaan ei olisi enää pitkä aika. Näitä joulujuhlia ei koskaan ehditty pitää ,oli alkanut talvisota ja evakuointi oli alkanut. Marraskuun pimeänä iltana suomalainen sotilas oli tuonut ovelle käskyn ,että aamulla kuorma-auto tulisi noutamaan lapsia, vanhuksia ja naisia. Mukaan sai ottaa vain sen mitä jaksoi itse kantaa. Kuorma-auto veisi juna-asemalle ja siitä matka jatkuisi kauemmas suomeen, turvallisempaan paikkaan.
Mitä ajatteli pieni tyttö kuorma-auton lavalla. Taakse jäivät oma koti jossa oli jo asuttu monta sukupolvea, isän savikornu, lemmikit, ystävät ja koulu. Asemalla odotti juna, itkeviä hätääntyneitä ihmisiä, eksyneitä lapsia. Ja kieli...missä oli tuttu pehmeä venäjänkieli jota kotona puhuttiin. Miksi mummo teki kokoajan ristinmerkkejä ja pyyhki kyyneleitä esiliinaansa. Miksi kaikki sullottiin junan puisiin karjavaunuihin joissa oli jäätä puoleenväliin seinää. Missä oli isä? Sotimassa venäläisiä vastaan? Miksi ,enkö minäkin ole venäläistä sukua , niin minulle on kerrottu? Miksi en saa puhua junassa venäjää... sehän on minun äidinkieleni? Minne minua viedään, minä haluan omaan kotiin.
Matkalla junaa pommitetaan, ihmiset juoksevat metsään ja äitini äiti heittäytyy lastensa päälle pommin pudotessa lähelle. Maassa ja junassa näkyy kuolleita ihmisiä, missä on sisko?
Onneksi lähellä ja kunnossa .. Mitä mummo sanoo äidille, sitten melkein huutaa...Äitini ei kuule mitään. Kuulo on poissa monta päivää , sitten palaa mutta huonompana ja korvat tinnittävät loppuelämän.
Matka jatkuu, jollakin asemalla pysähdytään ja lotat tuovat kananmunia, leipää ja maitoa.
Tuntien kuluttua saavutaan määränpäähän, turvaan niin kuin aikuiset sanovat.
Uusi kotikin löytyy Paraisilta. Keväällä äitini aloittaa uudelleen koulun suomalaisessa koulussa.
Samana vuonna Joulukuun alussa aloitetaan isäni kotisaaren evakuointi Koiviston saarissa ja Eistilässä. Isäni täyttää siitä 2 viikon kuluttua 14-vuotta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti